Mansarda

Kustantamosta	Yhteystiedot		Ilmestyneet	Tulossa

Vladimir Bartol: Alamut
Suomennos: Kari Klemelä. Graafinen suunnittelu: Keijo Ahlqvist

"'Kansanjoukot ovat aina olleet samanlaisia', Omar jatkoi. 'Ihmiset pelkäävät epävarmuutta ja uskovat mieluummin jotain konkreettista lupaavaa valhetta kuin kaikkein ylevintä tietoa, joka ei anna heille mitään kiinnekohtaa. Ei sille mahda mitään. Jos joku haluaa kansanjoukkojen profeetaksi, hänen täytyy kohdella ihmisiä samalla tavalla kuin vanhemmat kohtelevat lapsiaan ja syöttää heille satuja ja muuta mielikuvituksen tuotetta. Sen tähden viisas mies pysyttelee aina kaukana heistä.' 'Mutta halusivathan Kristus ja Muhammadkin hyvää kansalle?' 'Kyllä', Omar vastasi. 'He halusivat ihmisille hyvää mutta ymmärsivät myös heidän toivottoman takapajuisuutensa. Pelkästä säälistä kumpikin sepitti heille satuja tuonpuoleisesta paratiisista, johon he voisivat päästä korvaukseksi kaikista tässä maailmassa kokemistaan kärsimyksistä. 'Kuinka voit kuvitella, että Muhammad olisi sallinut tuhansien ihmisten kuolevan hänen opetustensa puolesta, jos ne olisivat pelkkiä satuja?' 'Luultavasti siksi', Omar vastasi, 'että hän arvasi heidän muuten teurastavan toisiaan vieläkin alhaisemmista syistä. Hän halusi luoda heille onnen valtakunnan maan päälle. Juuri siinä tarkoituksessa hän sepitti keskustelunsa arkkienkeli Gabrielin kanssa, koska muuten kukaan ei olisi uskonut häntä. Hän lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paratiisin iloja ja teki heistä sen avulla rohkeita ja voittamattomia.' Mietin hetken ennen kuin vastasin: 'Luulenpa, ettei nykyään enää kukaan halua astua mieli iloisena kuolemaan vain siksi, että hänelle on luvattu sen jälkeen paratiisia. 'Kansakunnatkin vanhenevat', Omar vastasi. 'Ajatus paratiisista on himmennyt eikä herätä ihmisissä enää samanlaista riemua kuin ennen. Ihmiset uskovat paratiisiin vain siksi, että he ovat liian laiskoja tarttumaan mihinkään uuteen.' 'Luuletko sitten', kysyin häneltä, 'että sellainen profeetta, joka haluaisi nyt voittaa kansanjoukot puolelleen lupaamalla paratiisia, epäonnistuisi? Omar alkoi nauraa. 'Ilman muuta, koska samaa soihtua ei voi polttaa kahta kertaa eikä kuihtunut tulppaani ala kukkia uudestaan. Ihmiset tyytyvät omiin pieniin iloihinsa. Jos sinulla ei ole avainta, joka avaa ihmisille paratiisin portin jo heidän elinaikanaan, parasta unohtaa ajatus ryhtymisestä heidän profeetakseen.' Tartuin päähäni aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Omar oli piloillaan lausunut ajatuksen, joka alkoi roihuta sielussani kuin tuli. Juuri niin se oli, kansanjoukot kaipasivat satuja ja mielikuvituksen tuotetta ja rakastivat omaa sokeuttaan, jossa he harhailivat. Omar maisteli viiniä. Tuolla hetkellä mielessäni alkoi hahmottua niin valtava ja huikea suunnitelma, ettei maailma ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista: testata ihmisten sokeutta äärirajoille saakka! Antaa sadulle konkreettinen muoto! Tehdä sadusta todellisuutta, niin että jälkipolvetkin puhuisivat siitä. Suorittaa suuri koe ihmisillä!"
    Hasan työnsi Maryamin pois läheltään ja hyppäsi pystyyn. Hän alkoi ravata uima-altaan ympärillä sellaista vauhtia, ettei Maryam ollut vielä koskaan nähnyt hänen käyttäytyvän niin. Hänessä oli jotain suorastaan mielipuolista. Maryamin mielessä välähti, että Hasan oli seonnut päästään. Hän arveli etäisesti aavistavansa, mitä Hasanin viimeiset sanat olivat tarkoittaneet, ja kysyi arasti:
    "Mitä sitten teit?"
    Hasan pysähtyi äkkiä. Hän keskittyi, hallitsi jälleen itsensä ja hänen huulilleen ilmestyi puoliksi kujeellinen ja puoliksi ivallinen hymy.
    "Mitä sitten tein?" hän toisti kysymyksen. "Aloin pohtia, miten voisin tehdä sadusta todellisuutta. Lopulta päädyin tänne Alamutiin. Satu on herännyt eloon, paratiisi on luotu valmiiksi ja vain odottaa vierailijoita."
    Maryam tuijotti häntä lumoutuneena. Hän katsoi Hasania silmiin ja sanoi hitaasti:
    "Sitten voisit olla se, josta kerran uneksin."
    Hasan virnisti iloisesti.
    "Kuka minä sitten olen?"
    "Jos sallit, ilmaisen itseäni hiukan vertauskuvallisesti: kauhistuttava haaveilija helvetistä."
    Hasan purskahti omituiseen nauruun.
    "Todella viehättävää", hän sanoi. "Nyt tiedät suunnitelmastani ja minun on aika antaa sinulle täsmälliset ohjeet. Jos yksikin näiden puutarhojen asukkaista paljastaa itsensä vierailijoille, se merkitsee hänelle kuolemantuomiota. Sinä pysyt visusti vaiti tästä kaikesta. En salli ainuttakaan poikkeusta. Toivon, että olet ymmärtänyt, mitä tarkoitan. Tytöille sinun kuuluu kertoa, että korkeampien syiden takia heidän täytyy käyttäytyä aivan kuin he olisivat oikeassa paratiisissa. Tämä on tehtäväsi juuri nyt. Valmistaudu siihen. Odota minua jälleen huomenna illalla. Hyvää yötä!"
    Hasan suuteli häntä hellästi ja poistui nopein askelin.

David Albahari: Syötti
Suomennos: Kari Klemelä. Kansi: Keijo Ahlqvist. Kannen kuvat: Kari Klemelä

Kun isä oli kuollut, emme olleet uskaltaneet koskea hänen tavaroihinsa moneen kuukauteen; kun äiti oli kuollut, olin järjestänyt kaiken kahdessa iltapäivässä, neljäntenä ja viidentenä päivänä hautajaisten jälkeen. Tuonkin kiireen saattoi selittää sodalla. Lukemattomat kuolleet olivat jo alkaneet täyttää sanomalehtien palstat ja televisioruudun, ja halusin karkottaa mahdollisimman nopeasti mielestäni kaikki kuolemaan liittyvät ajatukset. Tarkemmin sanottuna halusin lakata ajattelemasta kuolemaa, samastumasta kuolemaan ja tiedostamasta, kuinka merkityksetön ihmiselämä on, mutta aina kun suljin silmäni kuulin yhä radiotoimittajan äänen, aina kun tukin korvani katseeni osui sanomalehden tuoreimpiin uutisiin, ja aina kun nukahdin näin unta loputtoman pitkistä resuisista ihmisjonoista, jotka katosivat vuorenjyrkänteen taakse. Kuinka kauan ihminen jaksaa olla silmät suljettuina tai korvat tukittuina? Kuinka kauan hän voi nähdä unta? Jossain vaiheessa jokainen liuos ylikyllästyy, ja kuolemakin upposi lävitseni samalla tavalla kuin sokeri liian makean veden läpi; ja niin kuin sokeri uppoaa lasin pohjalle, samalla tavalla kuolema asettui minun jalkoihini. Iltaisin tuijotin turvonneita jalkojani; päivällä pelkäsin, etten pystyisi enää kävelemään. Aika omituista, sanoin Donaldille, kun isäni kuoli, minusta tuntui, että voisin vaikka nousta lentoon, ikään kuin kuolema olisi ollut trampoliini, jolta olisin voinut ponnahtaa ilmaan vapaana maan vetovoimasta; kun äitini kuoli, maa tuntui entistä tukevammalta jalkojeni alla ja kävelin sitä pitkin kuin olisin ollut ensimmäinen ihminen, joka vaeltaa sen kamaralla; kun minulle täysin tuntemattomat ihmiset Kroatiassa ja Bosniassa kuolivat, kuolema yritti nielaista minut samalla tavalla kuin käärme hiiren tai kuin lentohiekka. Donald nyökkäsi, kirjoitti jotakin pieneen muistikirjaansa ja katseli minua silmillä, joihin en olisi pystynyt ikinä luottamaan, jos olisin ollut jossakin muualla kuin täällä. Istuimme jokisaaren ravintolassa, aivan kaupungin sydämessä, ja olimme kumartuneet tutkimaan karttaa. Otsamme koskettivat välistä toisiaan, ainakin silloin kun yritimme saada selvää kaikkein pienimpien paikkakuntien, lyhyiden jokien ja vieri vieressä seisovien vuorenhuippujen nimistä. Joskus sormeni liukui todellisten ja kuviteltujen rajojen yli, joskus Donaldin kämmen laskeutui Adrianmerelle tai peitti Makedonian. Hän kiinnitti huomiotani siihen, että Kroatia muistutti auki ammottavaa suuta ja Serbia preerialla pesäkolonsa päällä istuvaa pulleaa jyrsijää, kun taas Bosnia muistutti hänen mielestään särkynyttä kolmiota, epäonnistunutta kolmiota, hän korjasi, kolmiota, jonka lapsen vapiseva käsi oli piirtänyt. Kaiken sen jälkeen mitä olin kertonut Donaldille, hän tulkitsi maailmaa ikään kuin se olisi ollut kokoelma Rorschachin mustetahroja. ”Kaiken tapahtuneen jälkeen”, äiti sanoi, ”olen onnellinen, että pystyn vielä kohottamaan käden suuhuni. Sitten kun en enää pysty kohottamaan sitä, suljen silmäni enkä avaa niitä enää koskaan. Isäsi sanoi aina, että maailmaan ei voi tulla ja että maailmasta voi ainoastaan lähteä. Ensin pidin sitä osoituksena uskonpuutteesta mutta sitten ymmärsin, että se on ainoa asia mihin voi uskoa, ettei ole mitään saapumista, on vain pelkkää lähtemistä, jatkuvaa eroamista, samanlaista kuin silloin kun erottaa sipulin kerroksia toisistaan. Sinä et pidä sipuleista, mutta usko minua, rakkaus ei merkitse kaikkea eikä kaikki sellainen ole hyvää, mikä tuoksuu hyvältä. Kerran lauloin kauniisti, mutta nyt ääneni alkaa vapista jo silloin kun ajattelen laulamista, minun ei tarvitse edes avata suuta. Kaikki on muistoja, kaikki on muistamista, vaikka olen aina sanonut itselleni, että elämää on vain se, minkä on oikeasti elänyt. Tiedäthän, ettei isäsi osannut laulaa, hänellä ei ollut lainkaan sävelkorvaa, mutta juuri sen takia hän tunsi kaikki sanoitukset. Hän lauloi mielessään, ääneti, tunnistin sen jo silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran sodan jälkeen. Tunnistin hänessä suruvirren, jota lauloivat vain ne, joista sota oli tehnyt raakkeja. Hän ei ollut mikään kookas mies, mutta kun kuuntelin hänen mykkää lauluaan, näin hänet yhtä ryhdikkäänä ja kauniskäyntisenä kuin joskus ennen. Ensimmäinen aviomieheni oli pitkä, minun täytyi seistä varpaillani ennen kuin ulotuin hänen olkavarteensa, mutta kun seisoin isäsi vieressä, jouduin itse kumartumaan, kun halusin painaa otsani hänen olkaansa vasten. Hänen sisällään oli tyhjyys ja minun sisälläni oli tyhjyys ja tiesimme kumpikin, että meillä ei ollut tarpeeksi aikaa täyttää sitä sillä, mitä meissä kummassakaan ei enää ollut. Toivon, että sinä et joudu milloinkaan kokemaan mitään samanlaista, että et joudu aloittamaan elämää alusta. Minun täytyy juoda vielä vähän vettä.” Hän otti lasin käteensä, mutta muutti mielensä. Mitään siitä ei voi tietenkään kuulla nauhalta, vain kumihihnojen vinkuna voimistuu, aivan kuin Donaldin tai oikeastaan hänen isänsä kelanauhuri alkaisi väsyä ja uhkaisi pysähtyä. Jos osaisin kirjoittaa, voisin sepittää siitä vaikka mitä, oikea kirjailija ei koskaan jättäisi hyödyntämättä tällaista riitasointujen verkkoa, mahdollisuutta koota mitä erilaisimpia kohtaloita samaan polttopisteeseen, punoa ne yhteen ja sen jälkeen taas erottaa toisistaan ja löytää ihmisten ja asioiden kohtaloista se lanka, joka yhdistää kaikki muut ja pitää koossa koko punosta, mutta – jos siitä kiskaisee huolimattomasti – voi myös hajottaa koko punoksen. Donald alkoi vihdoin saada tarpeekseen nalkutuksestani. Hän siirsi olutlasit ja kahvikupit pöydän reunalle ja laski kätensä kartalle. Kirjailijalle, hän sanoi, ja myöskään luonnolle ei ole olemassa konditionaalia. Jokin tapahtuu tai ei tapahdu, hän sanoi, mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Elämä ei ole kielioppia, hän jatkoi. Kieli on rakenne, jota maailmassa ei ole, hän sanoi. Hänen silmänsä eivät olleet vielä kertaakaan näyttäneet yhtä suurilta kuin nyt, kun hän tuijotti minua jokisaaren ravintolan kahvilassa ja hänen ylähuulensa ja kulmakarvojensa yläpuolelle alkoi ilmestyä hikipisaroita. Jos haluat kertomuksen, hän sanoi, niin ensimmäiseksi sinun täytyy unohtaa kieli, tuliko selväksi? Kysyin, mitä kieltä hän tarkoitti. Mitä tahansa, hän vastasi, kaikkia, sillä jokainen kieli ilmaisee samoja asioita, mutta eri ääntein. En ollut ihan varma, oliko hän puhunut aikaisemmin eri tavalla, mutta kun avasin suuni väittääkseni vastaan, hän esti sen kohottamalla etusormensa. Sitten, hän sanoi, teet tällä tavalla, ja hän rypisti kartan nopealla liikkeellä aivan kuin olisi korjannut kastuneen liinan pois pöydältä. Olisin halunnut huutaa, sillä minusta tuntui kuin hän olisi rusentanut sydämeni samalla kun hän rypisti entisen kotimaani kartan. En huutanut. Minä vain tuijotin häntä, mutta jos katse voisi tappaa, hän olisi heittänyt henkensä aikoja sitten. Mutta koska Donaldin mainitsemaa konditionaalia ei ole olemassa luonnossa, hän istui yhä pöydän ääressä jokisaaren ravintolassa ja rutisti karttaa paperipalloksi, ja itse istuin häntä vastapäätä ja yritin saada ruumiini lävitse virtaavan hämmennyksen talttumaan. Ja sitten, Donald sanoi ja laski tuon säälittävän mykkyrän pöydälle, sitten voit kirjoittaa. Mistä, sain jotenkin kuiskatuksi. Siitä, Donald sanoi, miten valitsit paperimaailman ja todellisen maailman välillä ja päädyit oikeaan maailmaan. Siitä, hän sanoi, kuinka yritit pitää kiinni paperimaailmasta, kunnes tajusit, ettei siinä ole taitosten, laskosten ja muutaman repeämän lisäksi oikeastaan mitään muuta. Puhuessaan hän taittoi rypistetyn kartan hitaasti uudelleen auki ja silitti sitä kämmenillään. Ja toden totta, taitosten, laskosten ja parin kolmen repeämän lisäksi siinä ei voinut enää havaita mitään muuta. Ja aivan samalla tavalla kuin itse olin kuljettanut etusormeani teitä, rajoja ja jokia pitkin, hänkin antoi nyt etusormensa seurata taitoksia, joiden kohdalta paperi alkoi revetä. Tämä on sinun tarinasi, Donald sanoi, nämä pienet laskokset, joissa ei ole enää väriä eikä painomustetta. Ja nyt, hän sanoi, nyt otetaan vielä yhdet oluet ja sitten menet kotiin ja alat kirjoittaa, täällä sinun on turha maleksia enää pitempään. Käännyin ympäri: en tuntenut tässä ravintolassa ketään, vain muutama pöytä ja tuoli olivat minulle tuttuja. Tarjoilijatkin vaihtuivat nopeammassa tahdissa kuin ehdimme pistäytyä tässä ravintolassa, ja meidän tahtimme oli varsin epäsäännöllinen, kesällä tiheämpi, talvella harvempi ja keväällä todella verkkainen, koska silloin kulutin kaikki vapaapäivät asuintaloni takana puutarhassa ja Donald alkoi retkeillä ympäröivillä vuorilla. Mitäpä olisin voinut tehdä? Join olueni, laskostin entisen kotimaani kartan, kättelin Donaldia, menin kotiin, laitoin riisin kiehumaan, etsin nipun käyttämätöntä paperia, teroitin lyijykynän ja rupesin kirjoittamaan. Äitini olisi suuttunut sellaisesta käytöksestä. Älä ikinä nöyristele, hänellä oli tapana sanoa, sillä elämää ei ole annettu sitä varten, että joku muu elää sen puolestasi. Nyt, odottaessani että hiljaisuus nauhalla päättyy, haluaisin sanoa hänelle, että joskus se on ainoa tapa selviytyä hengissä. Joskus, sanon ääneen, kun ihminen haluaa olla sitä mitä on, hänen on pakko olla jotakin muuta. ”Nauhoitatko vielä?” äiti kysyy. Ilmeisesti nyökkäsin vastaukseksi, koska en kuule mitään vastausta. ”Haluaisin sanoa vielä jotakin”, äiti sanoo. Luultavasti nyökkäsin jälleen. ”En usko, että elämää on mahdollista kertoa”, hän sanoi, ”ja vielä vähemmän, että sitä on mahdollista kirjoittaa muistiin, vaikka joskus luinkin innoissani sellaisia kirjoja kuin Amerikan ensimmäinen nainen, Marjorie: romaani nykypäivien New Yorkista, Nuoret leijonat, Riemukaari. Silloin olin vielä nuori tai ainakin kuvittelin olevani nuori, mikä on oikeastaan ihan sama asia, mutta nyt tiedän, että sellaista kirjaa ei ole olemassakaan, johon olisi saatu mahtumaan kokonainen ihmiselämä tai edes osa siitä. Ihminen voi kirjoittaa vaikka tuhat sivua mutta ei pysty kertomaan edes osaa siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi silloin kun työntää langan neulansilmän läpi. Aika huvittavaa, että minä puhun sinulle kirjoista, sillä sinä tunnet ne paremmin kuin minä, mutta mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, miksi kaikki tapahtunut on tapahtunut juuri minulle, aivan niin kuin jotain kirjaa lukiessaan ihmettelee, miksi päähenkilö joutuu kokemaan kaikki mahdolliset asiat, miksi tyttö ei voinut olla rakastumatta poikaan tai jotakin muuta, miksi tyttö ei voinut vain avata ovea ja juosta karkuun tai vaikka mennä toiseen huoneeseen? Ei ole mitään toista huonetta; ihminen ei pääse pois nahoistaan. Hän ei voi kuin katsella, kun hänen ihonsa rypistyy ja ruumiinsa kurtistuu kokoon. Oikeastaan iho on ainoa ylimääräinen asia, jonka ihminen elämässään tarvitsee; kaikki muu häneltä puuttuu, kaikki muu kuoriutuu hänestä samalla tavalla kuin kerrokset sipulista, niin kuin sanoin vähän aikaa sitten. Lopulta jäljellä ei ole enää muuta kuin ydin, sisus, karvas maku, jota ei voi pitää kielensä päällä kauan. Tietenkin voi ajatella, niin kuin itsekin olin monta kertaa ajatellut, että kaikki olisi voinut tapahtua toisin, että karvaan maun sijasta olisin voinut maistaa jotain makeaa, mutta jos elämän voisi muuttaa toisenlaiseksi, silloin tuskin kutsuisimme sitä elämäksi, silloin mekään tuskin olisimme eläviä olentoja.”

Evald Flisar: Isäni unet
Suomennos: Kari Klemelä. Kansi: Keijo Ahlqvist. Kannen kuvat: Kari Klemelä

Hän otti sikarin, sytytti sen hitaasti, sammutti tikun ranteen reippaalla heilautuksella ja työnsi sen paitansa povitaskuun. Sikarinsavu kiemurteli valokiilan läpi ja katosi hämärään kattoon. Eva ei ollut kotona; me olimme kahdestaan tässä suuressa talossa. Kahdestaan afrikkalaisten jumalien seurassa, jotka seisoivat vaarin selän takana äänettöminä ja tuskin erottuivat hämärästä.
    "Mitenkäs unet?" vaari katkaisi lopulta hiljaisuuden. "Toistuvatko ne vieläkin?"
    Nyökkäsin. "Mutta pian ne loppuvat. Isä on päättänyt, että minut pitää parantaa."
    "Niinkö?" Dominik-vaari sanoi, imaisi nopeasti savua sikaristaan ja puhalsi sen jonnekin vasemmalle, tammipöydän alla lojuvien vanhojen karttakääröjen suuntaan. "Milloin hän päätyi sellaiseen ratkaisuun?"
    Muutama päivä sitten, minä kerroin hänelle, tohtori Bobekin, tunnetun unitutkijan vierailun jälkeen. Isä oli keskustellut tohtorin kanssa terveystalon kellarissa, jonne he olivat menneet syötyään sitä ennen illallista kotonamme, ja tullut siihen tulokseen – ehkäpä tohtori Bobekin ehdotuksesta – että unet olivat alkaneet kiskoa minua pois todellisuuden maailmasta ja että minut olisi vedettävä sinne takaisin. Se olisi mahdollista vain siten, että isä hiipisi salaa minun uniini ja näkisi ne yhdessä minun kanssani. Silloin hän saisi tilaisuuden ohjata minut niistä varovasti pois, takaisin normaaliin tilaan.
    "Onko sellainen mahdollista?" Dominik-vaari ällistyi, aivan kuin kysymys olisi lipsahtanut vahingossa. "Tai onhan sinun isäsi lääkäri", hän oikaisi nopeasti, "hän on perillä sellaisista asioista. Minua kiinnostaakin enemmän se, uskotko sinä itse, että sellainen on mahdollista."
    Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä olla uskomatta isää. Hän oli ollut lääkärin ammatissa monta vuotta ja käyttänyt myös hypnoosin kaltaisia vaihtoehtoisia menetelmiä, joten hän oli varmasti hoitanut hankalampiakin tapauksia kuin minä.
    "Niin tietysti", vaari mutisi.
    Hän katseli minua yhä mietteliäästi. Hän oli polttanut sikarin jo melkein loppuun, mutta ei ollut pannut tumppia pois vaan pyöritti sitä peukalon ja etusormen välissä.
    "Uni ei ole erillinen, päivittäisestä elämästä täysin irrallinen psyykkinen tapahtuma", minä sanoin. "Jos se meistä vaikuttaa sellaiselta, se on vain harhakuvitelma, joka johtuu ymmärryksemme vajavaisuudesta."
    Vaari katsahti minuun hyvin hämmästyneenä. Sitten hän heitti sikarintumpin tammipöydällä olevaan vesilasiin ja nuolaisi nopeasti peukalonpäähän saamaansa palovammaa.

Danilo Kiš: Varhaisia suruja
Suomennos: Kari Klemelä. Kansi: Keijo Ahlqvist. Kannen kuvat: Kari Klemelä

Mies joka tuli kaukaa

...Mies tarttui muuliaasia korvasta ja ohjasi rattaat pihaamme. Juoksin sisään ja kerroin äidille, että meille oli tullut joku mies, joka oli saapunut kaukaa mutta osasi puhua niin, että häntä ymmärsi hyvin, vaikka hän olikin ulkomaalainen. Sitten otin kannun ja hain vettä nurkan takana olevasta kaivosta. Koska sukulaisemme eivät olleet vielä palanneet leiristä, minä olin isäntä pihalla ja tallissa. Niinpä sanoin miehelle, että hän voisi riisua muuliaasit valjaista.
    Miehen peseytyessä kysyin häneltä, oliko hän sattunut näkemään matkalla isääni. Kun joku tulee kaukaa, hän on varmasti tavannut matkalla paljon ihmisiä. Kerroin, että isäni on pitkä ja vähän kumara ja että hänellä on musta kovalierinen hattu, terässankaiset silmälasit ja piikkikärkinen keppi. "Hänet vietiin kaksi tai kolme vuotta sitten", minä sanoin, "emmekä ole kuulleet hänestä sen jälkeen mitään."
    Mies vastasi, että hän oli tosiaan tavannut matkalla paljon ihmisiä, sillä kun tulee kaukaa, tapaa myös paljon ihmisiä. "Joukossa oli sellaisiakin", hän sanoi, "joilla oli musta hattu ja keppi, joten joku heistä oli epäilemättä isäsi."
    "Hän käveli hassusti", minä sanoin, "sillä hän oli lättäjalkainen." Sitten kysyin mieheltä, oliko joku hänen tapaamistaan mustahattuisista, keppi kädessä kulkeneista miehistä kävellyt vähän hassusti.
    "Ehkäpä hyvinkin", mies vastasi, "joku tapaamistani oli myös lättäjalkainen. Kun matkustaa kuukausikaupalla, törmää taatusti sellaiseenkin, joka kävelee hassusti."
    "Kun hän lähti kotoa", minä sanoin, "hänellä oli yllään pitkä takki ja tummat vaalearaitaiset housut. Hänen hiuksensa oli kammattu keskelle päätä jakaukselle, ja hänellä oli korkea tärkätty kaulus. Ette kai sattunut näkemään matkallanne juuri sellaista miestä?"
    "Heh", mies naurahti ja ilmeisesti kuvitteli, että olen varsinainen valehtelija tai pelleilijä, "tapasin minä sellaisenkin miehen. Hänellä oli musta kovalierinen hattu, terässankaiset silmälasit, keppi ja kaikki muukin. Hän käveli hassusti ja hänellä oli yllään musta pitkä takki ja vaalearaitaiset housut. Hänellä oli korkea tärkätty kaulus. Se tapahtui", mies sanoi, "tasan neljä vuotta sitten Bukarestissa. Ja se mies oli, poikaseni, Japanin raskaan teollisuuden ministeri!"

Boris Pahor: Nekropoli
Suomennos: Kari Klemelä. Kansi: Keijo Ahlqvist. Yläkuva: Kari Klemelä. Alakuva: Keijo Ahlqvist

Raidalliset ihmiset makasivat jykevien viistojen parrujen alla lattialla kaikkiin suuntiin kääntyneinä ja toistensa kylkeen kiilautuneina, niin että heidän rypistyneiden vaatteidensa raidat näyttivät vääristyneiltä ja sotkeutuneilta aivopoimuilta. Ryysyjen ja raitojen sekasotkusta kohosi ääniä ja löysiä ilmakuplia, joita vapautuu kuhisevasta, hajoavasta aineksesta. Sen vuoksi kattoikkuna oli avattu. Sisälle virtaava ilma harvensi tiheitä miasmakerroksia samalla kun ruumiit puikkivat viimeisillä voimillaan puoliympyrän muotoisen ikkunan alle ja koukistuivat vaistomaisesti haukkaamaan ilmaa. Yksi ainoa oli suoraan ikkunan alla, yksinään tuossa pistävässä ilmassa ajelehdittuaan pois tuhoutuneelta mutta kiinteältä ihmisten rannalta, lautojen päällä keskellä tyhjyyden merta kuin autiolla saarella, venähtäneessä kuivuudessaan liikkumattomana. Ehkä enemmän kuin mieleenjuolahdus, että veisin hänet jonnekin turvaan, pois tältä aukealta paikalta, johon kärsimätön kantaja oli hänet asettanut, minua kuohutti hänen ojennettujen raajojensa muoto, hänen erikoinen asentonsa. Ruumiin piirteet eivät sittenkään muutu, kun se lakkaa olemasta pystyssä, eivätkä silloinkaan kun liha ei enää muodosta ihmisen kaaria ja ulkonemia. Tuo puualustalle asetettu kulmikas puukuula näytti minusta tutulta, aivan kuin se olisi törröttävistä poskipäistä huolimatta ollut vieläkin erään nuoren paimenen pää, sen saman, joka oli veistänyt kaupunkilaispojalle pähkinäpuusta pillin Špilarin niityllä, tai sitten serkkuni paljaaksi ajeltu pää, serkun, jonka SS-mies oli vienyt autossa mukanaan ja luvannut muka päästää vapaaksi, mutta josta ei ollut sen jälkeen näkynyt vilaustakaan. Muistelin vielä montaa muutakin päätä ennen kuin minulle valkeni, että se oli Ivančekin pää. Silloin huomasin myös hänen vaaleat, pälyilevät silmänsä, jotka etsivät minua. Kuten aina lopun edellä, niihin oli kerääntynyt ruumiin kaikki jäljellä oleva kosteus ja niistä heijastuvat välähdykset merkitsivät, että viimeinenkin valo oli jättämässä ne, mutta noista silmistä saattoi yhä tunnistaa myös aran nuorukaisen, joka oli joutunut vaihtamaan poikamaiset seikkailutarinansa kuolemantehtaan ennalta-arvaamattomiin kuviin.